Ylisuorittaminen. Se on hyvin tuttua itselleni, mutta ei kaikissa tilanteissa. Esimerkiksi koulussa olen aina ollut keskinkertainen – jopa sen ali, mutta minua kiinnostaviin asioihin olen valmis uhraamaan 110%:ia. Äitiys ei ole poikkeus.
Haluan tietää vauvastani kaiken ja odotan pystyväni kaikkeen.
Mulla on hassu (lue: raskas) tapa. Jos jokin asia vähänkään kiinnostaa mua, minun pitää tietää siitä kaikki. Näitä asioita tulee ja menee, mutta muutaman mainitakseni: delfiinit, kaskelotit, grunge, Queen, Freddie Mercury, lapsien tekemät rikokset, valikoiva mutismi, salaliittoteoriat ja lista jatkuu. Ensimmäinen pakkomielle oli avaruuteen noin 5-vuotiaana ja viimeisin on äitiys. Haluan tietää vauvastani kaiken ja odotan pystyväni kaikkeen. Haluan antaa hänelle kaiken tarpeellisen ja tarpeettoman. Kaiken pitää olla jatkuvasti vauvan kannalta täydellisesti ja minun pitää osata ennakoida KAIKKI. Huomaatte varmaan jo, missä mennään vikaan? Kun Kipsun 1-vuotisbileet olivat ohi sätin itseäni partytähteitä siivotessani kaikesta, mitä juhlista puuttui tai unohtui. En ottanut juhlista juuri ollenkaan kuvia, meistä ei ole tuolta päivältä perhekuvaa enkä edes muistanut puhaltaa kynttilää vauvan kanssa (ja tietenkin ottaa siitä täydellistä onnentäyteistä kuvaa Instagramiin)!?
Kuinka surkea äiti voinkaan olla?!
Kun mietin oman lapsuuteni parhaita hetkiä, eivät ne ole missään määrin sidoksissa rahallisiin mahdollisuuksiin tai mahdottomuuksiin. Parhaiten muistan esimerkiksi sen, kuinka tuuli silitti kasvojani ja heitteli hiuksiani istuessani isäni pyörän kyydissä. Tai kun menimme metsään paappani kanssa ja hän osasi kertoa ulkomuistista jokaisen kasvin, hyönteisen ja marjan nimen. Linnutkin tunnisti laulusta! Muistan olleeni kovin onnellinen myös silloin, kun kuumeessa ollessani äitini toi minulle mansikkakiisseliä olohuoneeseen. Sain syödä sitä ja katsoa samalla muumeja. Muistan mummani kotiruuan, jo silloin huonon huumorimme veljeni kanssa ja vesisodat naapurien kanssa.
Kaikki niin tavallisia asioita, miksi sitten vaadin itseltäni jotain yliluonnollisuutta hipovaa?
Mikä näitä kaikkia muistojani yhdistää? Ei se ole pakonomainen tarve väkisin vääntää tilanteista hauskoja muistoja. Yhdistävä tekijä on tunne turvallisuudesta, rakkaudesta ja huolenpidosta. Siihen ei tarvitse merkkivaatteita eikä ylisuorittajaäitiä, ei parhaita leluja eikä kekseliäintä isää. Ihan tavallinen, mutta silti omalla tavallaan erityinen äiti, isi ja lähipiiri riittää.
Leave a Reply
You must be logged in to post a comment.