Ensimmäinen viikko vauvan kanssa – Isosiskon ja pikkuveljen ensitapaaminen

Postaan tällä viikolla joka päivä vuosi sitten, vasta synnyttäneenä, kirjoittamiani fiiliksiä, koska sunnuntaina meidän vauvavuosi päättyy. Nää tekstit on tosi autenttisia: ihan puhdasta juuri synnyttäneen äidin tunteiden virtaa, joten se saattaa olla paikoin melko sekavaakin. Tänään vuorossa ensimmäisen yhteisen yön fiiliksiä ja lapsieni ensitapaaminen!

Normaalisti alateitse synnyttäneen sairaala-aika on aivan erilaista kuin keskosen synnyttäneellä teho-osastolla

Onpas tämä erilaista kuin keskolassa. Isi parka. Hänen osuus on niin pieni nyt vauvan hoidossa verrattuna keskolassa. Siellä hän hoiti kaiken. Toki eroa tuo myös se, että nyt on esikoinen kotona ja pystyin heti synnytyksen jälkeen liikkua ja ymmärtää kaiken. Silti käy surku, koska isi varmasti haluaisi olla täysillä mukana. Onneksi Suomessa on isyyslomat niin saavat olla kengurussa sitten kotona koko sydämen kyllyydestä!

Synnytysosastolla ehtii tulla ikävä esikoista

Järkyttävä ikävä esikoista. Toivottavasti ensitapaaminen menee hyvin. Vielä muutaman tunnin joudun odottamaan sitä näkyä. Ostimme hänelle muumimamman, jota saa hoivata synnäriltä alkaen kun minä hoivaan vauvaa. Tähän asti hän on tiedostanut kaksivuotiaaksi tosi hyvin, kuka äidin mahassa asuu, mutta saa nähdä mitä tapahtuu, kun se mahan piilossa ollut pikkuveli onkin viemässä ison osan huomiosta. Päätin jo etukäteen, että laitan vauvan sänkyynsä, kun taapero tulee ja annan ensimmäisenä aikaa vain esikoiselleni.

Sisarusten ensitapaaminen meni loistavasti!

Ihanaa, sisarusten ensitapaaminen meni loistavasti! Hän oli yhtä innoissaan uudesta perheenjäsenestä kuin vanhemmat! Uskomatonta, kuinka paljon 2v4kk oikeasti ymmärtääkin. Osoitti mun pienentynyttä mahaa, sanoi “ei vauvaa” ja osoitti veljeään sanoen “vauva”. Vau! Hän myös halusi heti paijata ja osasi tehdä sen tosi varovasti. En tiedä aistiko hän ”äidin urheilusuorituksen jälkeisen väsyn”, koska taputti minua kannustavasti halatessamme! Hän ei ole ennen niin tehnyt, mutta ehkä tämä tilanne vaati pari rohkaisevaa iskua.

Sairaala-aika kaksin vauvan kanssa hoitajien silmien alla on kuin loma äidille

Saako sanoa, että aika ihanaa silti jos ajattelen vain minua ja vauvaa. Sairaalassa, omassa huoneessa, kaksin? Oon täysin tässä maailmassa, ei satu minnekään (hyvä hormonit!), voin maata taas selälläni ja keskittyä vain vauvaan. Ei kiirettä, ei uhmaa eikä arpikipuja mahalla. Vain minä ja vauva. Kuplassa. Olen niin vahvasti kuplassa, että en muista vastasyntyneen hoidosta mitään. Eräs kätilö kysyikin, että onko tämä ensimmäinen lapseni, kun en osannut vaippaa vaihtaa. Vastasin, että ei, mutta ensimmäinen poika! En tiedä, miten tämän toisenlaisen alakerran kanssa pitää toimia! Tältäkö isistä tuntui esikoistyttömme kohdalla? Napatynkä ei edelleenkään ole minun lempparijuttuni, se kauhistuttaa. Näyttää kummalliselta ja sen putsaaminen on pelottavaa! Ja miten nämä vaipat ovat niin pieniä ja silti liian isoja meidän ripakintulle? Tähän asti kaikki minun laittamat vaipat ovat falskanneet… ihan niin kuin esikoisenkin kohdalla. Onneksi kätilöt on täällä minua/meitä äitejä/vauvoja varten.

Huomisen postauksessa ensimmäisiä ihmettelyjä siitä, kuinka erilaisia nukkujia lapseni ovatkaan. Voi, enpä tuolloin vielä tiennyt millaiseen suohon unien kanssa sukellankaan seuraavien kuukausien ajaksi! 😀