Rakkauteni lapsiani kohtaan on molempien kanssa hieman erilaista. Esikoinen kasvatti minut äidiksi ja ehkä siitä (tai ennenaikaisesta hätäsektiosta) johtuen rakkauden syttyminen antoi odottaa itseään melko pitkään. Kuopuksen “tunsin omakseni” jo hänen ollessa mahassani. Lääkkeetön alatiesynnytys iski rakkausmittarit tappiin ja juuri hetki sitten havahduin tuijottamasta poikaani miettien, miten ihmeessä jotain voikaan rakastaa näin valtavasti. Mutta…
Miksi rakastan sinua, kuopustani, juuri nyt?
Kun laitat pääsi mun olalle päiväunien jälkeen ja sanot “aaaai” kuin sanoaksesi, että “kiitos kun pelastit mut tuosta kamalasta pinniksestä!”.
Kun näytät ylpeänä kiveä, jonka löysit maasta…ja kun katsot mua ilkikurinen, kysyvä, virne kasvoillasi ennen kuin pujautat kiven suuhusi!
Kun nostat kätesi ylös ja teet tietyn ilmeen, jossa silmäsi ja suusi sanovat sinun olevan vihainen, mutta pilke silmäkulmassasi paljastaa, että haluat vain syliin. Heti.
Kun haet kirjan, tulet luekseni sohvalle ja kiipeät sinnikkäästi kirja mukanasi päälleni: Lue minulle.
Kun alat mitä tahansa musiikkia kuullessasi heilua pienesti kuin tanssiaksesi.
Kun alat ulista kuullessasi ääneni. Äiti on jossain lähellä ja minä haluan syliin.
Mikä toi on? -vaihe
Kaksi ei mene siinä missä yksikin… Vaan helpommin!
Vuoden 2019 äitiyspakkauksen sisältö – Nää kuosithan on ihania!
Leave a Reply
You must be logged in to post a comment.