Moneskohan teksti tää on liittyen esikoiseni uhmaikään? En tiedä, mutta ei oo ensimmäinen eikä kyllä varmasti viimeinenkään! Jos jotain positiivista tästä uhmaiästä pitää keksiä (kaiken ‘tämä on tärkeä kehitysaskelpäläpälän’ lisäksi) on se se, että tämä ihana vaihe tuntuu yhdistävän meitä vanhempia. Uskomatonta, mutta totta!

Uhmakohtauksen iskiessä me vanhemmat olemme tiimi
Tiedän paljon sellaisia vanhempia, jotka ainakin väittivät olevansa lapsenhoidossa tiimi. Eri tunnepurkausten iskiessä arjen keskelle jo vauva-aikana moni (ainakin sanoo) tiedostaa olevansa kasvatuksessa “samalla puolella”. Pakko tunnustaa, että me – tai minä – en kyllä ole osannut ajatella aina näin. Uhmaikä on kuitenkin laittanut hommaan uudet sävelet. Varmaan siksi, että ei kerta kaikkiaan pärjätä yksikkönä! On pakko yhdistää voimat ja yrittää hoitaa homma edes jotenkin maaliin. Lisäksi helpottaa tietää, että se toinenkin on tilanteen ollessa niin sanotusti päällä yhtä kahvilla kuin minä!
Jo kolmevuotias osaa kieroilla vanhempien pään menoksi
Oon ollut hämmentynyt, kuinka kiero, tai ennemminkin nokkela, jo kolmevuotias osaa olla! Jo meidän enkeliltä näyttävä tyttäremme on “oppinut” kysymään toiselta vanhemmalta lupaa asiaan x, jos toinen on jo kieltäytynyt. Tämä tuntuu olevan vakiotemppu varsinkin herkkujen perään kyseltäessä. Hän saattaa ensiksi pyytää minulta keksiä ja kun en suostu, hän juoksee isänsä luokse. Jos ollaan mummolassa, tämä tapahtuu äidin ja isin lisäksi mumman ja paapan kohdalla. Yleensä mummalta kysytään viimeiseksi, koska typy on päätellyt hänen olevan heikoin lenkki!
Lapseni kehittyvä nokkeluus tekee kuitenkin myös ylpeäksi
Toisaalta tämä lapseni selvästi kehittyvä nokkeluus saa mut tuntemaan ylpeyttä. Kyllähän tuollainen oveluus kertoo lapsen älykkyyden kehityksestä! Ja totuushan on, että ei hän ole jekuttanut vielä tavoin, joita en itsekin olisi aikoinaan kokeillut!

Leave a Reply
You must be logged in to post a comment.