Keskola – paikka, jossa lapset eivät kuulu ja hädin tuskin näkyvät

Nyt on pyörinyt otsikossa tuttu aihe: lapset julkisilla paikoilla. He kun eivät saisi kuulua eivätkä näkyä – ainakaan kommenttien perusteella. Olen itsekin kirjoittanut aiheesta jo kahdesti: ensiksi perheemme palatessa Englannista isin kolmen kuukauden työkomennuksen jälkeen ja toisen kerran luettuani masentavan aihetta käsittelevän keskustelun netissä. Edelleen jaksan ihmetellä tätä suomalaisten negatiivista asennetta lapsiin, mutta tällä kertaa kerron teille erilaisen tarinan, muistoni. Tarinan tilasta, jossa on lapsia, mutta heistä ei kuulu ääniä.

Tällä kertaa kerron teille erilaisen tarinan, muistoni. Tarinan tilasta, jossa on lapsia, mutta heistä ei kuulu ääniä.

Toukokuussa 2017 astuttiin ensimmäistä kertaa koskaan (Vaasan keskussairaalan) vastasyntyneiden teho-osaston ovista sisään. Isi oli juossut sinne noin tunti tyttäremme ennenaikaisen syntymän jälkeen ja minut kärrättiin sinne hätäsektion jälkeisten nukutuspöllyjen laannuttua. Niiden ovien ohi olimme kulkeneet useamman kerran ultriin sekä tahattoman lapsettomuuden että raskauden aikana. Mieheni kertoi myöhemmin, että oli joskus miettinytkin, miltä tuntuisi kulkea noista ovista läpi. Nyt ei tarvinnut enää miettiä: Sisään oli mentävä, koska niiden suojassa makasi reilu 1800 gramman tyttäremme.

Muistan aina mieheni hoitajalle esittämän vilpittömän kysymyksen:”Eikö vauvat itke?”. Vastaus oli ymmärtävä ja rauhallinen:”Kyllä he itkevät, mutta nämä vauvat eivät vielä meinaa jaksaa”.

Osasto oli kauttaaltaan hyvin hämärä. Toki oli yö, mutta hämäryys oli läsnä seuraavana päivänäkin. Ikkunoiden sälekaihtimet olivat aina kiinni ja tila oli muutenkin hiljainen. Se tuntui oudolta, koska tiesin, että kanssamme oli muitakin perheitä. Muitakin lapsia, mutta heitä ei todellakaan kuullut enkä koskaan muita, kun omani, nähnytkään. Hänetkin hädin tuskin peittojen alta. Muistan aina mieheni hoitajalle esittämän vilpittömän kysymyksen:”Eikö vauvat itke?“. Vastaus oli ymmärtävä ja rauhallinen:”Kyllä he itkevät, mutta nämä vauvat eivät vielä meinaa jaksaa“. Edes ikävä toimenpide (joka toistui useampaan otteeseen noiden sairaalaviikkojen aikana) eli verikoe kantapäästä, ei saanut isoja ääniä aikaan. Vain pientä ähinää ja rohinaa, joka kai keskosten maailmassa lasketaan itkuksi.

Tunteet ja niiden osoitus ovat merkki siitä, että olemme elossa emmekä vain hengitä.

View this post on Instagram

A post shared by SHITTY IS THE NEW BLACK (@sariannasitnb) on Aug 6, 2019 at 11:13am PDT

Lasten pitää näkyä ja kuulua maailmassa. Heidän pitää saada osoittaa tunteitaan – olkoot ne itkua tai iloa. Tunteet ja niiden osoitus ovat merkki siitä, että olemme elossa emmekä vain hengitä. Haluaako joku todella asua ikuisesti maailmassa, jossa on yhtä hämärää ja hiljaista kuin keskolassa? Jos haluaa, ole varovainen mitä toivot.